Keitä kaikkia Runebergin päivänä pitäisi juhlia? Suomalaisen kirjallisuushistorian naisista kirjoittaneet tietokirjailijat Anne Helttunen ja Annamari Saure tekevät esseessään aikamatkan 1800-luvun Porvooseen.
Miten Runebergin päivää juhlitaan? Vedetään lippu salkoon ja kiitellään rouva Runebergia herkullisten ja persoonallisten torttujen keksimisestä. Ketä Runebergia siis oikeastaan juhlitaan? Fredrika Runeberg loi mittavan tuotannon: historiallisia romaaneja, kertomuksia ja muistelmia. Yksi hupaisimmista ja toisaalta ironisimmista kertomuksista kuvaa erikoista yhteiskuntaa maapallon toisella puolella. Siellä naisia huvittaa ajatus siitä, että miehillekin annettaisiin mahdollisuus opiskella. Mitä siitäkin tulisi, jos poliisimestari laskisi tähtien ratoja eikä keskittyisi rosvojen kiinniottoon? Kuka sotisi ja puisi pellot, jos miehet käyttäisivät suurinta kunniaansa eli voimaansa ja väkevyyttään opiskeluun? Opiskeluhan vaatii kykyä rauhoittua ja keskittyä opiskelujen hiljaiseen maailmaan – ja tämä kyky on naisille ominainen.
Fredrika Runebergin oli kuitenkin vaikea saada mahdollisuutta hyödyntää tuota naiselle ominaista keskittymis- ja rauhoittumiskykyä, sillä villin poikalauman äidillä, juhlitun ja seurallisen kansalliskirjailijan vaimolla ja suuren talouden emännällä oli työtä yllin kyllin. Miehensä kanssa hän ei tohtinut ryhtyä kirjailijanakaan kilpailemaan, vaan päätti kirjoittaa proosaa. Runous sai jäädä miehen genreksi. Itsetuntokin horjui, joten monet Fredrika Runebergin teksteistä päätyivät takkaan tulen nieltäviksi. Onneksi kirjailijapuoliso puuttui tilanteeseen eikä sallinut vaimonsa jatkaa tekstiensä polttamista. Johan Ludvig Runebergin kunniaksi on todettava, että hän arvosti vaimonsa kirjoittamista ja kommentoi tämän jopa luovan aivan uutta, tulevaisuuden romaania.
Runebergin päivänä lippua voisi liehuttaa myös kolmannen Runebergin kunniaksi. J. L. Runebergin sisar Carolina Runeberg haaveili hänkin runoilijan urasta ja rohkeni aikansa tapaa ja sopivaisuussääntöjä uhmaten julkaista runokokoelman omalla nimellään. Tätä eivät edes miehen hevin tehneet, saati nainen. Myös Carolina Runeberg oli kälynsä tavoin kirjallisuuden uudistaja: hän ei kirjoittanut herttaisia romanttisia runoja, vaan kuvasi naisten arkea ja naisten elämän ristiriitoja sekä lapsia. Opettajaksi ryhtynyt, omaperäinen ja epäsovinnainen Carolina ei esikoiskokoelmansa jälkeen enää kirjoittanut kirjaa, mutta julkaisi toki tekstejään lehdissä ja kalentereissa. Veli toppuutteli häntä tuomasta itseään liikaa esille – sellainen ei tekisi hyvää naisen eikä lähipiiriin kuuluvienkaan maineelle.
Jonkinlaisen lipun liehahduksen ansaitsisi myös Emilie Björkstén, josta 18-vuotiaana tuli 37-vuotiaan kuuluisan kirjailijan ja perheenisän lemmikki, rakastettu ja muusa. Nuori Emilie Björkstén ihaili ja kunnioitti suurta kirjailijaa ja oli onnensa kukkuloilla saadessaan näyttää tälle runojaan. Runeberg kommentoi runoja herttaisiksi, ja varsin pian vastustamattoman ihanaksi kuvatun Emilien ja Runebergin välille syntyi suhde, joka kesti vuosikymmeniä. Orvoksi jäänyt turvaton säätyläisnainen oli toisten ihmisten hyväntahtoisuuden armoilla, ihaili ja myöhemmin rakasti naimisissa olevaa Runebergia pääsemättä koskaan elämään omaa elämäänsä ja uhraten oman maineensa. Kirjailijan uran Björkstén uskalsi aloittaa vasta Runebergin sairastuttua – ja hänen ensimmäinen runokokoelmansa pursusi kansalliskirjailijan ylistystä. Seuraavat kirjat käsittelivät historian kuningattaria, musiikkia ja muistoja. Fredrika Runeberg oli toki tietoinen miehensä nuorista ihastuksista. Pikkukaupungin pienten piirien juorut oli jotenkin vain kestettävä. Vanhemmiten Fredrikasta ja Emiliestä tuli suorastaan ystävät, jotka yhdessä kantoivat surua kansalliskirjailijan sairastuessa ja olivat tiiviissä kirjeenvaihdossa.
Porvoossa asui myös vahva ja puheita nostattava Fredrika Carsténs. Hänellekin voisi lipun nostaa, sillä hänen romaaninsa Murgrönan (suom. Muratti), on ensimmäinen naisen kirjoittama romaani Suomessa. Kirjeromaani kertoo nuoren naisen matkasta Ruotsiin, sen kieli ja kieliopilliset ratkaisut ovat suorastaan feministisiä. Carsténs jopa muutti sanojen sukuja feminiinisiksi – ja sai arvostelijalta armottoman tuomion tästä omaperäisestä ratkaisusta. Kanssasisaretkaan eivät häntä tukeneet. Kateuttakin saattoi olla ilmassa, kun hänen romaaniaan ilkuttiin ja myöhemmin häntä itseäänkin pilkattiin. Carsténs ei tahtonut taipua oman aikansa naiselle asettamaan muottiin, vaan leskeksi jäätyään vuokrasi omalla nimellään – tavatonta! – huoneita Porvoon talostaan, joka sijaitsi lähellä Runebergien kotia. Hän ei myöskään osallistunut rouvasväen yhdistykseen, vaan järjesti hyväntekeväisyystilaisuuksia omin päin. Juorukellot jopa kilkattivat hänen murhanneen aviomiehensä, eikä auttanut, vaikka oli täysin todistettu miehen kuolleen sairauteen. Carsténs ei lannistunut, vaan eli pitkän ja pontevan elämän. Kirjailijana hän ei kuitenkaan jatkanut – kenties murskakritiikit ja naureskelu olivat vahvallekin ihmiselle liikaa.
Fredrika, Carolina, Emilie, Fredrika – pääsisipä aikakoneella piipahtamaan 1800-luvun Porvooseen teitä haastattelemaan ja kannustamaan teitä pitämään lipun korkealla!
Anne Helttunen ja Annamari Saure ovat kirjoittaneet suomalaisen kirjallisuushistorian tutuista ja tuntemattomista naisista. Heidän kirjansa Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia ilmestyi Runebergin päivänä 2024.
Anne Helttunen ja Annamari Saure
Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia
ISBN 978-951-858-523-0
491 sivua
SKS Kirjat 2024