Urho Kekkonen (1900–1986) muistetaan ennen kaikkea pitkäaikaisena tasavallan presidenttinä, taitavana poliittisena pelurina ja idänsuhteiden rakentajana. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt hänen varhainen uransa Etsivässä keskuspoliisissa keskellä 1920-luvun jännitteitä. Millaisia olivat nuoren Kekkosen vuodet salaisen poliisin riveissä?
Poliittisen historian dosentti Pekka Niirasen uusi kirja Ohrana Kekkonen – UKK Etsivässä keskuspoliisissa 1919–1927 nostaa päivänvaloon vaiheen, jota Urho Kekkonen itse muistelmissaan sivusi vain muutamalla sivulla. Kirja osoittaa, että Etsivän keskuspoliisin vuodet eivät olleet vain nuoruuden sivupolku, vaan ne kouluttivat Kekkosta tiedonhankinnan, kuulustelutekniikan, psykologisen vaikuttamisen ja verkostojen rakentamisen taidoissa – kyvyissä, joista oli korvaamatonta hyötyä hänen myöhemmällä poliittisella urallaan.
Termi ”ohrana” juontaa juurensa Venäjän tsaarien aikaiseen salaiseen poliisiin, mutta 1920-luvun Suomessa se oli vasemmiston antama pilkkanimi Etsivälle keskuspoliisille. EK:n henkilöstö omaksui nimen itseironisesti myös sisäisessä käytössä, ja niinpä myös Kekkonen kutsui itseään ”ohranaksi”.
Nuori Kekkonen ja levoton 1920-luku
Niiranen vie teoksessaan lukijan aikaan, jolloin Suomi eli sisällissodan jälkeisessä jännitteisessä ilmapiirissä. Poliittinen väkivalta oli todellisuutta ja viranomaiset tarkkailivat kommunisteiksi epäiltyjen toimia. Vuonna 1919 perustettu Etsivä keskuspoliisi sai tehtäväkseen valvoa maan itsenäisyyttä vastaan suunnattua toimintaa ja ehkäistä maanpetoksellisten suunnitelmien toteuttamista. Uuden salaisen poliisin palvelukseen liittyi myös 19-vuotias Urho Kekkonen.
Etsivässä keskuspoliisissa Kekkonen osallistui aktiivisesti 1920-luvun poliittisten jännitteiden ratkaisemiseen, usein keinoja kaihtamatta. Poliittisilta mielipiteiltään kärkäs Kekkonen aloitti turvallisuuspoliisin uransa Yleisesikunnan passiosastossa sotilasetsivänä mutta siirtyi pian juuri perustettuun Etsivään keskuspoliisiin, jossa hän eteni kanslistista ensin esittelijäksi ja lopulta kuulustelijaksi.
Kekkosen väkivaltaisesta kuulustelutyylistä alkoi liikkua huhuja 1950-luvulla, jolloin hänen poliittiset vastustajansa yrittivät kaivaa esiin mahdollista skandaaliaineistoa Etsivän keskuspoliisin vuosilta. Todisteita kovista otteista ei kuitenkaan ole löytynyt, ja tutkijoiden yleisen käsityksen mukaan Kekkonen suosi kuulusteluissa pehmeämpiä psykologisia menetelmiä.
”Kekkonen uskoi, että ystävällisellä puheella, kahvilla ja vehnäleivällä oli mahdollista saada kuulusteltava tunnustamaan. Jos nämä keinot eivät auttaneet, oli otettava käyttöön ’vokottaminen’, mikä tarkoitti kahden kuulustelijan, hyvän ja pahan poliisin, menetelmää. Kekkosen mukaan sitä pystyi vastustamaan vain erityisen vahva persoona”, Niiranen kertoo.
Etsivän keskuspoliisin vuodet määrittivät Kekkosen elämän suuntaa
Niiranen tuo kirjassaan esiin myös henkilökohtaiset verkostot, jotka vahvistivat Kekkosen sidettä Etsivään keskuspoliisiin. Hänen kämppäkaverinsa ja opiskelutoverinsa Kaarlo Hillilä työskenteli samassa virastossa, samoin tuleva puoliso Sylvi Kekkonen ja tämän sisar Elin Uino. Pisimmän uran turvallisuuspoliisissa teki kuitenkin Kekkosen nuorempi sisar Siiri, joka jatkoi virassa vuoteen 1946 asti. Näiden suhteiden kautta EK oli Kekkoselle paitsi työpaikka myös sosiaalinen ympäristö, joka vaikutti hänen näkemyksiinsä ja toimintatapoihinsa.
Ohrana Kekkonen perustuu laajaan ja osin ennen hyödyntämättömään aineistoon. Pääasiallisina lähteinä ovat EK–Valpo I -arkisto Kansallisarkistossa ja Orimattilassa sijaitseva Urho Kekkosen arkisto, joka sisältää runsaasti myös Kekkosen nuoruusvuosien kirjeenvaihtoa ja lehtikirjoituksia. Turvallisuuspoliisin aineistoon liittyy kuitenkin erityisiä haasteita, oli sitten kyse raporttien aitouden arvioinnista tai tiedon alkuperän selvittämisestä.
”Etsivän keskuspoliisin aineistoa on säilynyt lievästi sanoen runsaasti, mikä tekee Kekkosen jälkien etsimisestä paitsi kutkuttavaa myös uuvuttavaa salapoliisityötä. Papereiden perkaamisessa on pitänyt käyttää järjestelmällisyyden lisäksi mielikuvitusta, mutta oma osansa on ollut myös hyvällä tuurilla: tutulla käsialalla tehtyjä muistiinpanoja on löytynyt myös sieltä, mistä niitä ei olisi uskonut löytävänsä”, Niiranen tunnustaa.
Urho Kekkosesta on kirjoitettu lukemattomia teoksia, mutta viittaukset nuoruuden vuosiin Etsivässä keskuspoliisissa ovat olleet toistaiseksi hajanaisia. Pekka Niiranen kokoaa kirjassaan yhteen sirpaleiset tiedot ja rakentaa niistä kiinnostavan kuvauksen nuoren Kekkosen vuosista salaisessa poliisissa. Teos täydentää arvokkaalla tavalla kokonaiskuvaa Kekkosen myöhemmästä poliittisesta urasta – tiedustelupalvelun kouluttamasta ”ohranasta” tuli aikanaan Suomen pitkäaikaisin presidentti.
Pekka Niiranen on kuopiolainen poliittisen historian dosentti, joka on työskennellyt toimittajana Yleisradiossa yli kolmenkymmenen vuoden ajan.
Pekka Niiranen
Ohrana Kekkonen – UKK Etsivässä Keskuspoliisissa 1919–1927
ISBN 978-951-858-739-5
477 sivua
SKS Kirjat 2025