Mikä oikeastaan on sampo, tuo itämerensuomalaisen mytologian myyttinen keskus? Kesän kunniaksi julkaisemme SKS:n ystävien luettavaksi ensimmäisen luvun kirjailija Juha Hurmeen elokuussa 2024 ilmestyvästä uutuudesta.
Yksi.
Synnyinmaan Sampo.
Kun 115 000 vuoden mittainen Veiksel-jääkausi hellitti 15 000 vuotta sitten, Fennoskandian mannerjäätikkö alkoi vetäytyä Itämeren altaalta. Sulamisvesi muodosti ensin hyisen Baltian jääjärven, joka muuttui Yoldianmereksi, kun Keski-Ruotsin läpi puhkesi yhteys Atlanttiin. Maannousu eristi vedet Ancylusjärveksi, jonka laskujoki kulki aluksi Keski-Ruotsin läpi ja myöhemmin Tanskan kautta. Noin 7 000 vuotta sitten joki Tanskassa avautui salmeksi ja Itämeri liittyi uudelleen ja lopullisesti Atlanttiin kutistuen Litorinameren muhkeista alkumuodoista vähitellen nykyiseen allaskokoonsa.
Kivikautiset ihmisryhmät, kalastajat, munankerääjät ja hylkeenpyytäjät seurasivat koko ajan vetäytyvän jään ja valtavan arktisen vesialtaan kehitystä lähituntumasta. 3 500 vuotta sitten varhaiskantasuomi, itämerensuomalaisten ja saamelaiskielten äiti, oli saapunut Itämeren rannoille ja voitti kielikilpailussa aiemmin alueella puhutut, hävinneet kielet.
Geologinen ja biologinen jäätävän alkumeren asteittainen muutos monimuotoisen elämän, myös ihmiselämän, tyyssijaksi on itämerensuomalaisten kansojen, ”vesilinnun kansan”, alkumyytteihin talletettu kertomus.
Se saattaa tietenkin olla sattumaa. Meren, vesilinnun, munan ja ihmisen kohtalonyhteys on maailmanlaajuista muotia, kun on pyritty ymmärtämään todellisuuden alkamisen mysteeriä.
Itämerensuomalaisten myyteissä maailma syntyy, kun vesilintu kiertelee valtavan alkumeren yllä, löytää vihdoin mättään ja munii siihen munansa. Myrsky vierittää munat mereen, ne särkyvät ja niiden osista syntyy ihmiselämällekin soveliaan maailman rakenteet. Rytmisen ja muistia tukevan runolaulun keinoin myytit kulkivat suullisena perinteenä sukupolvelta toiselle säilyttäen, muunnellen ja muuttuen.
Jossain vaiheessa mytologiaan liittyi tarina merkillisestä oliosta, joka myöhemmin tunnetaan nimellä sampo. Tämä tekemällä (takomalla) tehty voimaolio asettuu ihmisen ja luonnon väliin ja sen uskotaan parantavan elämisen mahdollisuuksia kovissa, armottomissa olosuhteissa.
Tästä vaikeasti määriteltävästä ja lukuisilla eri tavoilla suullisessa, sitkeässä perinteessä sukkuloineesta ihmeoliosta kehittyi 1800-luvulla jälkeen kristillisen ajanlaskun alun Itämeren pohjoispuolisessa Suomen autonomisessa suuriruhtinaskunnassa kansallinen symboli, poliittinen voima. Itsenäisessä Suomen tasavallassa se on jatkanut voittokulkuaan.
Aivan samoin kuin Suomen taiteilijat ponnistivat kaikkensa Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 ja Suomen Laulu Keski-Euroopan kiertueellaan seuraavana vuonna osoittaakseen sivistyneelle maailmalle, että pohjolassa asui itsenäisyyteen valmis kansa, Suomen urheilijat koettivat voittoihin pyrkien parhaansa. Aivan samoin kuin tuolloin Akseli Gallen-Kallelan Sammon taonta ja Sammon puolustus freskot kertoivat Suomen kansan pyrkimyksestä valoon, urheilijaimme voitot kertoivat pohjolan sisukkaasta, itsenäisyyteen kypsästä nuoresta sivistysvaltiosta.
Näin kirjoitti Helsingin yliopiston Suomen ja Skandinavian historian professori Aimo Halila vuonna 1959 teoksessaan Suomen miesvoimistelu- ja urheiluseurat vuoteen 1915. Hän rinnasti Suomen varhaisen urheilumenestyksen Gallen-Kallelan sampovisioihin ja ideologisoi molemmat: tarina sammosta ja urheilijoiden menestys kertoivat pohjolan sisukkaasta, itsenäisyyteen kypsästä sivistysvaltiosta matkalla valoon.
Vuonna 1912 syntynyt Halila oli saanut kaikkien muiden suomalaislasten tavoin jo varhain isänmaallisen sampokasteen ja, mikäli hänellä sävelkorvaa riitti, saattanut hyvinkin päästä koulun kuoroon laulamaan seuraavin sanoin:
Me vartiot pimeän Pohjolan, me kansa kasvava Suomen, me taomme Sampoa synnyinmaan, jotta koittaisi uusi huomen. Jalo, korkea meidän on määrämme, tehtävä kallehin työnämme. Ja se Sampo on Suomen onni! Nyt seppomme uljaasti lietsokaa, nyt työhön hehkuvin innoin! Te Suomelle laulunne laulelkaa, sille laulakaa puhtahin rinnoin! Me kun toivojen toukoa kylvämme, Luoja kyll’ siunavi työtämme. Niin se koittavi Suomen onni!
Näin laulatettiin lapsia Otto Kotilaisen sävelin nuoren Suomen tasavallan kouluissa 1920-luvulta lähtien. Lauluohjeena on lyhyesti ja ytimekkäästi: ”ytimekkäästi”. Sanoittajaksi on merkitty L. M. Hän saattaa hyvinkin olla toinen mestarisäveltäjä Leevi Madetoja, joka oli mieltynyt kalevalaisiin aiheisiin ja oli nuottien lisäksi myös sanojen ja ajatusten omaperäinen järjestäjä eli runoilija.
Laulussa on vahva ideologinen lataus, joka siirtyi sellaisenaan muun muassa professori Halilan voimistelukirjaan kolmen vuosikymmenen päähän.
Suomen kasvavan kansan tehtävä on pimeän Pohjolan, siis kaikenlaisen pimeyden aisoissa pitäminen. Sammon takominen, eikä minkä tahansa sammon, vaan synnyinmaan, Suomen Sammon, takominen on paras keino uuden aamunkoiton sarastamisen varmistamiseksi. Hienompaa hommaa ei ole.
Tämä synnyinmaan Sampo on yhtä kuin Suomen onni. Ajatus on yhtä aikaa selkeä ja läpitunkemattoman hämärä. Se päättää ensimmäisen säkeistön.
Toinen ja samalla viimeinen säkeistö kannustaa erityisesti miespuoleisia kansalaisia, ”seppoja”, paiskimaan kyseistä duunia intohimoisesti, jopa fanaattisesti tehtävälle omistautuen. Samalla, työn tuiskeessa, on laulettava, mutta ei mitä tahansa monikansallisia renkutuksia, vaan vilpittömiä lauluja Suomelle. Kun näin toimien kylvetään toiveikasta tulevaisuutta, saadaan kristinuskon Jumalakin suomalaisten puolelle isänmaallisen aherruksen takuuolioksi.
Ja näin, eikä mitenkään muuten, se ”koittavi Suomen onni”.
Otto Kotilaisen Suomen onni julkaistiin Wilho Siukosen Laulukirjassa vuonna 1929. Samana vuonna äärioikeistolainen Lalli-liitto vaati, että Suomen pääkaupungin nimi muutettaisiin Sampolaksi.
2020-luvulla salaperäisen sammon osakkeet ovat yhä vahvoissa kantimissa.
Helsingin Sanomat otsikoi artikkelinsa 15.2.2023 näin: ”Björn Wahlroos jää tänä keväänä eläkkeelle ja se voi tietää Sammon lopullista ryöstöä”.
”Annetaanko Sammon nimenäkin painua historiaan ja pääkonttorin valua Tukholmaan”, suree taloustoimittaja Anni Lassila. Moderni vakuutusjätti Sampo, josta tässä on puhe, peri nimensä Turussa vuonna 1909 perustetulta vakuutusyhtiöltä Ömsesidiga Försäkringsanstalten Sampo. Lassila tietää kertoa, mistä se sai nimensä: ”sampo on tietysti alkujaan kansalliseepos Kalevalan rikkauksia jauhava kone, ja sellaisen Wahlroos Sammosta teki”.
Lassilan mukaan kevättalvella 2023 näytti kuitenkin siltä, että Pimeä Pohjola iskee, ja Sampo ryövätään Tukholmaan ja siitä tulee monikansallinen If.
”On siis hallituksen puheenjohtajan nuijan ottavan Antti Mäkisen ja muun hallituksen vastuulla katsoa, ettei Sammon rikkauksien ryöstöstä tule täydellistä. Onko Sammon tulevaisuus olla vain If, vai löytyykö rikkauksien myllylle vielä muuta käyttöä?” aprikoi huolestunut Lassila.
Hesarin sampo on huomattavasti maallisempi ja aineellisempi kuin Kotilaisen sampo. Juuret isänmaahan näyttävät silti edelleen olevan vahvat ja syvällä. Hesarin juttu viittaa myös siihen, että sampoon liittyy perinteisesti ominaisuus tulla ryövätyksi.
Sampo pääsi ainakin toisen kerran Helsingin Sanomien otsikkoon vuonna 2023 syyskuussa, kun Timo Valjakka arvioi Erkki Pirtolan taiteen näyttelyä otsikoimalla ”Erkki Pirtola oli ehtymätön ideasampo, mutta hänen kaoottinen elämäntapansa aiheutti läheisille harmaita hiuksia”.
Kutsuin ainejärjestön valtuuttamana Pirtolan vuonna 1984 luennoimaan performanssista Jyväskylän yliopistoon. Ansiokkaan luennon jälkeen Pirtola jakoi auditorion täydelle yleisöllä pari tiuta kananmunia ja pyysi pommittamaan niillä itseään. Hetken empimisen jälkeen munia alkoi lennellä, ensin yksitellen ja pian sakeana kuurona. Pirtola mäiski munia rikki luentokansiollaan, kunnes suojautui kuuron yltyessä kateederin taakse virnuilemaan, jolloin loput munat särkyivät salin seinään. Minun tehtäväkseni jäi siivota sotku, mutta tein sen hyvillä mielin.
Ideasampo, todellakin. Myös modernistisiin kalevalaisiin työpajoihin ehtinyt, kaikkialle suuntautunut Erkki Pirtola oli täsmälleen sellainen. Valjakan artikkeli muistuttaa, että sampo on laajentunut käsitteenä kuvaamaan myös aineettomien arvojen, ideoiden, ehtymättömyyttä.
Myös Suomen valtion omistama valtakunnallinen mediayhtiö Yleisradio Oy hoiti syksyllä 2023 kansallista sivistystehtäväänsä artikkelissaan urheilumaailman historiallisesta ja rakenteellisesta sovinismista ja naisten huomattavasta kyvykkyydestä pitkillä juoksumatkoilla. Ja sammosta, tuosta mystisestä menestyksen lähteestä.
Asialla oli toimittaja Pekka Holopainen, joka kertoessaan Nina Holménin voittoisasta 3000 metrin suorituksesta, avaa pelin näin kirjoittaen: ”Yleisurheilun EM-kisat Roomassa 1974 olivat Suomessa menestyssampo, jonka kaltaista yksikään seppä Ilmarinen ei enää ikinä pääse takomaan.”
Holopainen nimesi jo tutun menestyssisällön lisäksi tärkeän toimijan, Ilmarisen. Moni muistaa myös vaikkapa Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalasta, että Ilmarinen ei yksinään riitä, vaan sampomysteeriin liittyvät kiinteästi myös Pohjolan emäntä, tämän tytär, joukko duunareita sekä Väinämöinen.
Mutta vain viimeksi mainittu oli mukana kertomuksessa vuodelta 1817, joka käynnisti ”Suomen onnen” ehtymättömän menestystarinan kotimaisessa kulttuurihistoriassa. Kyseinen tarina löytyi Ruotsista.
Kaksi.
Elämä ilman sampoa.
Itämerensuomalainen kansanrunous aloitti kirjallisen esiinmarssinsa vuonna 1551, jolloin Mikael Agricola tuomitsi karjalaisten ja hämäläisten epäjumalat ja pakanalliset palvontamenot Dauidin Psaltarinsa esipuheessa. Myöhemmin Kalevalan pääpukareina maailmanlaajuisen maineen saavuttaneet ja sekä sammon valmistamiseen että sen ryöstöön sekaantuneet Väinämöinen ja Ilmarinen esitellään näin:
Äinemöinen wirdhet takoi.
Ilmarinen rauhan ja ilman tei ja matkamiehet edhesvei.
Asiayhteydestä selviää ensinnäkin, että Agricolan käsityksen mukaan Väinämöinen ja Ilmarinen ovat, yllättävää kyllä, hämäläisten, ei karjalaisten jumalia, eli Agricolan näkökulmasta kauhistuttavia epäjumalia.
Väinämöinen on virsien takoja, singer-songwriter, musiikkimiehiä, taiteilija. Tämän vahvistaa myöhempi tietämyksemmekin. Ilmarisen ominaisuudet rauhan ja säiden haltijana ja matkustavaisten suojelijana sen sijaan ovat aivan toisenlaiset kuin kirjatuista runolauluista (Suomen Kansan Vanhat Runot) tai Kalevalasta voi opiskella. Tästä voi päätellä, että mikäli Agricola ei pistellyt omiaan, hän tunsi Ilmarisesta kertovia runolauluja, jotka ovat hävinneet maailman tuuliin. Aivan niin kuin hän toivoikin.
Nykykatsannon mukaan Ilmarisen kuuluisimmasta ominaisuudesta, sammon rakennusmestaruudesta, Agricola ei tiennyt mitään tai ei ainakaan halunnut siitä kenellekään kertoa. Tai sitten Ilmarinen takoi sammon vasta Daavidin psalttarin julkaisemisen jälkeen.
Daavidin psalttarin julkaisua seuranneen sadanviidenkymmenen vuoden aikana luterilaisen uskon puhdasoppinen tulkinta Ruotsin kuningaskunnassa, sen itäsiipi mukaan luettuna, ja Agricolan aloittama kansan ”pakanallisen” perinteen vaino tuottivat toivottua tulosta, ja runolaulu vetäytyi taajamista syrjäkyliin, etelästä pohjoiseen ja lännestä itään, kruunun ja kirkon kontrollin ulottumattomiin. Kirjalliset merkinnät tuhoon tuomitusta runolaulusta ovat ajanjaksolla ymmärrettävästi niukat.
Varhaisin muistiin merkitty kansanruno on löytynyt Korsholman (nykyisen Vaasan paikkeilla) linnan tilikirjasta vuodelta 1564, kolmetoista vuotta Agricolan linjauksen jälkeen. Kirjoittajakin tiedetään: Korsholman vouti Johannes Ingensson on kirjoittanut kauniilla käsialalla Ruton sanat, jossa ikivanhaa voimaviisautta miksataan kristillisiin apuvälineisiin, Jeesukseen, Mariaan, pyhään henkeen, Herraan ja apostoli Johannekseen.
Rutto oli Ruotsissa Johannes Ingenssonin aikaan niin tiuhaan poikkeava kammottava vieras, että tilikirjanpidon oheen muistiinmerkitty, kristinuskon toimijoilla sokeroitu parannusloitsu on saattanut olla Korsholman voudille omakohtaiseenkin käyttöön hankittua sairaudentorjuntaa ja terveydenhoitoa. Tai sitten hän on halunnut käräyttää esimiehilleen jonkun kiellettyä magiaa harjoittavan piruparan.
Löydöstä ja sen muistiinmerkitsijästä on myös kiistelty. Loitsusta on esitetty samanlaista kritiikkiä kuin Lönnrotin Kalevalastakin; se ei ole aitoa perinnettä, vaan monesta loitsusta konstruoitu yhdistelmä. Kirjoittajakin saattaa tietysti olla joku suomenkielentaidoiltaan vouti Ingenssonia etevämpi alainen. Väinämöisestä, Ilmarisesta tai sammosta ei tämä 25-säkeinen ruton karkotus tiedä kertoa.
Runolaulun rikollinen status johti 1600-luvulla useisiin, perinnetietämyksen kannalta arvokkaisiin kirjauksiin.
Vuosisadan kuluessa taltioitu, niukka ”Tuomio-Kalevala” löytyy velhoja vastaan käytyjen käräjöiden pöytäkirjoista, ns. tuomiokirjoista. Se koostuu loitsuista, jotka on puristettu syytetyiltä ulos kiduttamalla tai muuten painostamalla. Tällaisia loitsuoikeudenkäyntejä on käyty mm. Asikkalassa, Vaasassa, Isossakyrössä, Hauholla ja Lohtajalla, ja tunnustetuilla loitsuilla oli taisteltu kipuja, haavoja, repivää sydänalaa, palovammoja, raudalla aiheutettuja viiltoja, ampiaisenpistoja ja hammassärkyä vastaan sekä manattu sadetta tulevaksi. Hauhon Kokkilan kylässä järven rannalla pidetyssä ”pakanallisessa jumalanpalveluksessa” Sigrid Antinpojan johdolla oli huudeltu Ukolta ja ukkoselta kuuroja kuivuuteen.
Tuomio-Kalevala 1600-luvulta ei kysele neuvoja Väinämöiseltä eikä Ilmariselta eikä mainitse sammosta halaistua sanaa.
Asenteet alkoivat vallan kahvaa puristavilla verkkaisesti muuttua suvaitsevaisempaan suuntaan 1600-luvun jälkipuoliskolla. Tukholmaan perustettiin vuonna 1666 virasto nimeltään Antikviteettikollegio, joka komensi virkamiehet ja papit keräämään runonmuotoisia, sukupolvelta toiselle periytyneitä merkkejä. Niiden toivottiin ja luultiin kertovan tosiasioita uljaasta muinaisuudesta. Aikakauden pappismies joutui ristiriitaan: sota pakanuutta vastaan säilyi päätoimena, mutta sen rinnalle nousi humanistinen ja patrioottinen velvoite kiinnostua esikristillisestä perinteestä.
©Juha Hurme ja SKS Kirjat
Juha Hurmeen Sampo ilmestyy elokuussa 2024.
