Inkeriä sisällissodan jälkeen hallinnut punainen suomalainen eliitti laati suunnitelmia uudelle vallankumoukselle ja Neuvosto-Suomelle, mutta joutui lopulta Stalinin vainojen uhriksi. Jesse Hirvelä kertoo kirjassaan Leningradin suomalaisyhteisön tarinan.
Huhtikuussa 1918 saksalaiset nousivat maihin Hangossa ja punaisten tappio Suomen sisällissodassa alkoi näyttää väistämättömältä. Punaisia johtanut kansanvaltuuskunta siirtyi Helsingistä Viipuriin, ja pian käynnistyivät joukkoevakuoinnit Neuvosto-Venäjälle. Rajan toiselle puolelle päätyi arviolta 10 000 suomalaista punapakolaista. Monet heistä keskittivät toimintansa Pietariin, myöhempään Leningradiin, joka sijaitsi lähellä entistä kotimaata ja tarjosi tukikohdan uuden vallankumouksen valmistelulle.
VTT Jesse Hirvelän Inkerin diktaattorit – Leningradin suomalaiset kommunistit 1918–1938 kertoo näiden rajan yli siirtyneiden punapakolaisten noususta ja tuhosta maailmansotien välisenä aikana. Hirvelä tarkastelee teoksessaan, kuinka kommunistisen puolueen suomalaiset jäsenet nousivat johtamaan Leningradin alueen suomenkielisiä puolue-elimiä, kouluja, kustannustoimintaa, propagandalaitoksia ja paikallisjärjestöjä. Paikallisten inkerinsuomalaisten sijasta johtopaikoille asettuivat usein Suomesta paenneet vallankumoukselliset.
Itään paenneet punaiset haaveilivat Neuvosto-Suomesta
Suomalaisten kommunistien tavoitteet ulottuivat Inkeriä pidemmälle. He haaveilivat Neuvosto-Suomesta ja näkivät inkeriläisväestön voimavarana, jota voitiin käyttää vallankumouksellisten päämäärien edistämiseen. Neuvosto-Suomea mielessä pitäen he rakensivat Leningradin alueelle suomenkielistä koulu-, lehdistö- ja kulttuuritoimintaa.
Hirvelä sijoittaa Leningradin suomalaisyhteisön vaiheet osaksi Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan suurta muutosta. Bolševikit tukivat vielä 1920-luvulla vähemmistöjen omakielistä koulutusta, kulttuuria ja osallistumista hallintoon. Moskovan keskusvallan vahvistuessa suhtautuminen kansallisiin vähemmistöihin kuitenkin kiristyi. Pakkokollektivisointi, talonpoikien karkotukset ja venäläistämispolitiikka muuttivat myös Inkerin olosuhteita. Lopulta suomalaisuus alettiin nähdä Neuvostoliitossa mahdollisena turvallisuusuhkana.
Leningradin punaisen suomalaisyhteisön nousu ja tuho
Hirvelän teoksen dramaattinen loppuvaihe sijoittuu Stalinin suuren terrorin vuosiin 1937–1938. Vainojen edetessä epäilykset alkoivat kohdistua myös niihin suomalaisiin kommunisteihin, jotka olivat palvelleet neuvostojärjestelmää ja rakentaneet sen instituutioita. Mitä suomalaisen sisäpiirin jäsenet tekivät syytösten renkaan kiristyessä? Kuka yritti pelastaa asemansa, kuka joutui syrjään ja kuka tuhoutui järjestelmän mukana?
Laajaan suomalaiseen ja venäläiseen arkistoaineistoon perustuva Inkerin diktaattorit nostaa esiin historian, joka on jäänyt Moskovan ja Neuvosto-Karjalan tapahtumien varjoon. Kirjeenvaihto, raportit, pöytäkirjat, viranomaisaineistot sekä suomalaiskommunistien lehdet ja kirjallisuus avaavat näkymän niin poliittisiin suunnitelmiin kuin vallankumouksellisten keskinäisiin suhteisiin.
”Halusin kirjoittaa Leningradin punaisten suomalaisten historiasta, joka oli aiemmin jäänyt käytännössä täysin tutkimatta” Hirvelä kuvailee kirjansa taustaa.
”Huomasin, että samalla tämä tarina avasi uudenlaisen ikkunan myös inkeriläisten ja muiden vähemmistöjen kuten puolalaisten ja ukrainalaisten kohtaloihin.”
Inkerin diktaattorit on vaikuttava teos ihmisistä, ideologiasta ja kansallisesta identiteetistä suurvaltapolitiikan puristuksessa. Se tarjoaa uutta tietoa inkerinsuomalaisten vaiheista sekä Leningradin suomalaisyhteisön noususta ja väkivaltaisesta tuhosta, ja auttaa samalla ymmärtämään Stalinin vainoihin johtanutta kehitystä. ■
Jesse Hirvelä on valtiotieteiden tohtori, joka on tutkinut Suomen ja Neuvostoliiton historiaa ja työskennellyt Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964-tutkimushankkeessa.
Jesse Hirvelä
Inkerin diktaattorit – Leningradin suomalaiset kommunistit 1918–1938
ISBN 978-952-427-104-2
293 sivua
SKS Kirjat 2026