Hautausmaita, vainajia, karsikkopuita ja kummitustarinoita – Marianna Karttusen Karjalaista kalmanväkeä kertoo Etelä-Karjalan pimeästä historiasta.
Millaisia karjalaisia uskomuksia kuolemaan entisaikoina liittyi? Kuinka haudastaan kotia kohti harhaileva vainaja käännytettiin takaisin? Millaisista aineksista kummitustarinat syntyvät?
Marianna Karttusen Karjalaista kalmanväkeä vie lukijan hautausmaille, vanhoille rangaistuspaikoille, sotien näyttämöille ja rakennuksiin, joiden seinien kerrotaan muistavan menneisyyden asukkaat. Karjalaisesta perinteestä ammentava teos sukeltaa kuoleman, kummitusten ja yliluonnollisten kokemusten kulttuurihistoriaan ja paljastaa suomalaisen kulttuuriperinnön synkempiä kerroksia.
Matka alkaa Lappeenrannan linnoituksesta, jonka vuosisataisiin maisemiin on kerrostunut sotilaiden, kaupunkilaisten, vankien ja muiden menneiden sukupolvien kohtaloita. Lappeerannasta tarinat levittäytyvät ympäri Etelä-Karjalaa ja luovutetun Karjalan kannasta. Lukija kohtaa teoksessa kalmanväen ja levottomat vainajat, vanhat hautausmaat, karsikkopuut, noidat ja parantajat sekä kertomukset rikoksista, sodista, vankeudesta, sairauksista ja kuolemasta.
Entisaikoina kuolema oli lähempänä
Agraariyhteiskunnassa kuolema oli osa arkea. Lapsikuolleisuus oli korkea ja keskimääräinen elinikä lyhyt. Sodat, kulkutaudit ja nälänhädät verottivat väestöä. Siinä missä nykyajassa kuolema on siirtynyt laitoksiin, maatalousyhteiskunnassa kuolema tapahtui lähellä, yleensä kotona. Tutut vainajat säilytettiin tavallisesti kodin pihapiirin viileissä ulkorakennuksissa aina hautajaispäivään saakka. Kuolemaa kohdattiin entisaikaan jo pienestä pitäen – siksi sen rinnalla oli luonteva elää eikä vainajien kanssa kommunikointi tuntunut kaukaiselta ajatukselta.
”Kuolintalosta hautausmaalle vievän saattomatkan varrelle oli tapana tehdä karsikko- eli ristipuita. Karsikkoa tehtäessä yleensä tien varressa sijainneeseen petäjään kaiverrettiin risti, saatettavan nimikirjaimet ja usein myös kuolinpäivä. Karsikon uskottiin pysäyttävän haudastaan kotia kohti harhailevan vainajan ja ohjaavan hänet liittymään kalmanväen joukkoon. Näin varmistettiin, ettei kuollut enää palaisi häiritsemään eläviä.”
Elävien ja kuolleiden maailmojen välille harhailemaan jääneet vainajat saattoivat kummitella monista syistä. Heitä saattoi sitoa tämänpuoleiseen huoli omaisista, omaisuudesta tai täyttämättä jääneistä lupauksista. Kaltoinkohtelu tai väkivaltainen kuolema taas saattoi synnyttää kostoa hakevan kummittelijan.
”Kummitustarinoissa kiinnostavinta eivät välttämättä ole kummitukset itsessään, vaan se, miksi tarinoita on haluttu kertoa sukupolvelta toiselle. Aavetarinat paljastavat paljon siitä, mitä ihmiset ovat eri aikoina pelänneet, muistaneet ja pitäneet tärkeänä” Karttunen kuvailee.
Yliluonnollinen perinne kuulu vain menneisyyteen. Tänä päivänä kummitustarinat ovat siirtyneet tupien hämärästä nettiin ja sosiaaliseen mediaan, mutta tarinoiden tehtävä on säilynyt: ne kiehtovat, pelottavat ja auttavat käsittelemään asioita, joille ei aina löydy yksinkertaista selitystä. ■
Marianna Karttunen on etnologi ja ympäristökasvattaja, joka työskentelee museoamanuenssina Saimaan rannoilla ja tarkastelee kulttuuriympäristöä sen tarinallisten kerrosten kautta.
Kirjan aihepiiriin pääsee tutustumaan myös Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa 24.10.2026 avautuvassa Karjalaista kalmanväkeä -näyttelyssä.
Marianna Karttunen
Karjalaista kalmanväkeä
ISBN 978-952-427-130-1
154 sivua
SKS Kirjat 2026