Yksi maailman tunnetuimmista vihasymboleista esiintyy edelleen suomalaisissa kunniamerkeissä ja muissa valtiollisissa tunnuksissa. Miten tämä on mahdollista? Miksi hakaristi on Suomessa saanut niin poikkeuksellisen aseman verrattuna lähes kaikkiin muihin länsimaihin?
Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen kirjoittama Hakaristin historia tarjoaa syvällisen ja provokatiivisen katsauksen hakaristin käyttöön, merkityksiin ja kiistoihin suomalaisessa historiassa. Kirja on ensimmäinen laaja esitys hakarististä symbolina suomalaisessa yhteiskunnassa – kansallisen identiteetin rakentajana, poliittisena tunnuksena ja historian painolastina.
Teivainen on usein kohdannut ajatuksen, ettei hakaristiä tarvitse suomalaisille selitellä, sillä kaikki me tunnemme sen merkityksen ja tiedämme ettei suomalainen hakaristi ole natsisymboli. Mutta mitä me tarkalleen ottaen tunnemme? Teivaisen mukaan suomalainen hakaristikeskustelu on pitkään nojannut oletukseen ”meidän omasta, ei-natsistisesta hakarististämme”, mutta ajatus kätkee alleen monia historiapoliittisia valintoja ja kansallisen itseymmärryksen sokeita pisteitä.
Hakaristin historia on pitkä
Uudessa Hakaristin historia -teoksessaan Teivainen käy läpi hakaristin vaiheita muinaisesta Troijasta kansallissosialistiseen Saksaan ja nykypäivään. Hän nostaa esiin, miten 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa hakaristiä käytettiin Suomessa symboloimaan irtautumista Venäjästä ja kuulumista länteen. Hakaristi esiintyi niin suojeluskuntien lipuissa kuin arkkitehtonisina yksityiskohtina kaupunkitiloissa – ja erityisesti poliittisen oikeiston visuaalisessa kerronnassa.
Esimerkiksi arkkitehti ja kokoomuspoliitikko Onni Tarjanne, joka suunnitteli Metropolian Albertinkadun tiloissa olevan entisen Teknillisen korkeakoulun rakennuksen, valitsi sen lattiaan hakaristikuviot vuonna 1925 – aikana, jolloin Saksassa hakarististä tuli yhä selvemmin kansallissosialistien antisemitistinen symboli. Oliko valinta sattumaa vai poliittinen kannanotto? Entä miksi hakaristiä esiintyy erityisesti valkoisen Suomen arkkitehtuurissa Helsingin Pitkänsillan eteläpuolella – voittajien kaupunginosissa?
Teivainen ei tarjoa yksiselitteisiä vastauksia vaan avaa symbolin kerrostuneisuutta: hakaristi ei ollut vain koriste, vaan merkityksiä kantava kuvio, jonka käyttöä muovasivat aatteelliset, kansalliset ja kansainväliset jännitteet.
Kansallismielisen historian symboli
Toisen maailmansodan jälkeen hakaristi katosi lähes kaikista länsimaiden julkisista symboleista. Suomessa näin ei kuitenkaan käynyt. Teivainen kartoittaa, miksi hakaristi säilyi Suomessa osana mm. Ilmavoimien tunnuksia, kunniamerkkejä ja valtiollisia perinteitä. Kirjassaan hän pohtii, miksi sen merkityksistä on vaiettu tai puhuttu kiertäen – ja millaisia historiapoliittisia valintoja näihin keskusteluihin on kätkeytynyt.
Aihetta tutkiessaan Teivainen kohtasi väistämättä myös suomalaisen suhtautumisen antisemitismiin. Aihe on perinteisesti ollut vähätelty, mutta Teivainen löysi yllättäen jopa C.G.E. Mannerheimin kirjeistä juutalaisvastaisia muotoiluja.
”Tavallaan Mannerheim on Suomen historiassa hiukan kuin hakaristi. Molempia voi pitää ensisijaisesti Suomen kansallismielisen historian symboleina. Molempiin liittyviä Suomen itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenten rotunationalistisia vivahteita on yleensä tulkittu joko historiapoliittisen lempeästi tai ei lainkaan” Teivainen pohtii.
Teivaisen mukaan suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa kulttuurissa on toistuvasti joustettu arvoista silloin, kun geopoliittiset päämäärät ovat katsottu tärkeämmiksi. Sama näkyy myös suhtautumisessa hakaristiin: sen ongelmalliset merkitykset saatetaan sivuuttaa, jos symbolin ajatellaan palvelevan kansallista jatkuvuutta tai länteen kuulumisen mielikuvaa.
”Meillä se on eri asia”
Teivaisen kirja ei ole vain erään symbolin historiaa, vaan myös valtapolitiikan ja muistamisen politiikan tarkastelua. Hakaristi toimii hänen käsittelyssään peilinä, jonka kautta paljastuvat laajemmat kysymykset siitä, miten Suomi asemoi itseään suhteessa historiaansa, läntisiin arvoihin ja maailmanpoliittisiin suuntauksiin.
Kirja tuo esiin esimerkkejä, joissa hakaristin käyttöä on kansainvälisesti ihmetelty tai kyseenalaistettu – mutta Suomessa reaktio on usein ollut puolusteleva: ”meillä se on eri asia”. Teivaisen mukaan tämä kertomus tarvitsee kriittistä tarkastelua. Mitä emme halua muistaa? Keitä suojelemme? Miksi joitain asioita ei haluta tutkia?
Hakaristin historia ei ole vain menneisyyttä koskeva kysymys. Symbolien merkitykset elävät, muuttuvat ja saavat uusia muotoja nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa oikeistopopulismin, autoritaarisuuden ja historian uudelleenkirjoittamisen trendit ovat vahvistuneet. Teivainen jäljittää kirjassaan myös sitä, miten suomalaiseen erillishakaristiin on suhtauduttu läntisen integraation eri vaiheissa ja pohtii, missä määrin hakaristi on Nato-yhteensopiva symboli.
Entä miten hakaristin käy tekoälyn aikakaudella? Lisääntyykö hakaristin kaltaisten symbolien automaattinen määritteleminen vihan välikappaleiksi, kun algoritmiavusteinen valvonta lisääntyy sosiaalisen median alustoilla?
Teivaisen teos tarjoaa välineitä ymmärtää, miksi juuri symbolit herättävät niin voimakkaita reaktioita – ja miksi niiden historiaa ei kannata jättää vain ”me kyllä tiedämme” -asenteen varaan.
Teivo Teivainen (s. 1965) on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa ja Suomen Unesco-toimikunnan puheenjohtaja. Hän on saanut tieteellisestä työstään useita kansainvälisiä ja kansallisia palkintoja.
Teivo Teivainen
Hakaristin historia
ISBN 978-951-858-735-7
256 sivua
SKS Kirjat 2025