Yliluonnollinen lintu sytyttää tulipalon navetassa. Punaisella langalla loihditaan parannus murtuneeseen jalkaan. Kuolleen kädellä hoidetaan epilepsiaa. Pasi Klemettisen Tietäjät, noidat, samaanit vie lukijan kiehtovalle matkalle suomalaisen kansanperinteen magiaan.
Esivanhempiemme tietäjäperinteessä parantaminen, loitsiminen ja taikuus olivat osa jokapäiväistä elämää. Ukonvaajat, päivännäkemättömät ja sammakkoarkut paljastavat, kuinka yliluonnollinen valjastettiin arjen ongelmien ratkaisemiseen. Noidat ja tietäjät paransivat sairaita ja selvittivät varkauksia, mutta kunnioittamisen lisäksi heitä pelättiin ja vainottiin. Syytöksiä magialla vahingoittamisesta käsiteltiin käräjillä pitkään noitavainojen ajan jälkeenkin.
Pasi Klemettisen kirja kertoo kansanperinteemme tietäjistä, noidista ja parantajista, joiden kyvyt nähtiin yliluonnollisina, mutta usein välttämättöminä. Nämä taitajat ratkoivat sairauksia, löytämättömiä esineitä ja ihmiselämän mysteereitä – joskus hyväntahtoisesti, joskus tuhoisin seurauksin.
Klemettinen kirjoittaa teoksessaan noituudesta ja kansanmagiasta monipuolisesti historiallisten lähteiden – erityisesti 1600-luvun oikeudenkäyntipöytäkirjojen – avulla. Näiden asiakirjojen kautta piirtyy esiin elävä, rikas ja usein ristiriitainen kuva noituudesta ja sen merkityksestä menneisyyden suomalaisyhteisöissä.
Oikeusprosessit tuovat esiin tilanteita, joissa syytökset noituudesta kietoutuivat kylien arkipäiväisiin riitoihin, sairauksiin ja pelkoihin. Loitsijat saattoivat olla sekä kunnioitettuja että pelättyjä, ja yksittäiset konfliktit saattoivat äityä syytöksiksi paholaisenkanssa liittoutumisesta. Silti useimmat tietäjät jatkoivat toimintaansa rauhassa, yhteisöjen hiljaisella hyväksynnällä.
Tietäjän kyvyt saattoivat periytyä
Miten tietäjäksi sitten tultiin? Klemettinen osoittaa kirjassaan, että kyse ei ollut vain oppimisesta. Tietäjän tehtävät ja kyvyt saattoivat periytyä suvussa, mutta salaisen taidon jatkajaksi kelpasi vain se, jolla oli siihen syntyessään erityinen lahja ja intohimo. Opetukseen kuulunut muistitieto, loitsut, rituaalit, ja perimätieto, siirtyivät usein eteenpäin vain suullisesti.
Tämä tietäjälinja saattoi katketa helposti: jos sopivaa seuraajaa ei löytynyt, tieto katosi mestarin mukana. Klemettisen mukaan tällaisia hiljaisesti kadonneita perinteitä on Suomessa lukemattomia, sillä lähes jokaisella pitäjällä oli aikanaan omat taitoniekkansa.
Taikuuden taidoissa oli kuitenkin mahdollista kehittyä. Vanhat tuomiokirjat kertovat esimerkiksi etelämpänä asuvasta suomalaistietäjästä, jonka kerrottiin käyneet Lapissa oppimassa tai hankkimassa väkeviä noitataitoja. Käräjillä syytettynä näistä arveluttavista Lapin reissuista kannatti pysyä vaiti.
Hyvää ja pahaa taikuutta
Suomessa noituussyytöksiä käsiteltiin oikeudessa ennen kaikkea länsirannikon suunnalla, idässä noitaoikeudenkäynnit olivat harvinaisempia. Savo-Karjala on ollut pakanalliselta ajalta periytyvän tietäjäperinteen ydinaluetta halki vuosisatojen, mutta noitajahteihin tällä ei näytä olleen vaikutusta. Parantajat ja tietäjät saivat jatkaa suhteellisen rauhassa toimiaan seuduilla, jotka olivat koko valtakunnan hallinnon kannalta periferiaa. Paikallisen väestön mielessä omat itäisen maan tietäjät eivät myöskään vastanneet etäisten noitavainojen tarjoamaa käsitystä noidista paholaisen liittolaisina.
Klemettinen käsittelee kirjassan sekä ”hyvää” että ”pahaa” magiaa – parantamista ja auttamista, mutta myös vahingoittamiseen käytettyjä loitsuja ja taikoja. Hän esittelee, miten esimerkiksi punaisella langalla voitiin hoitaa nyrjähdyksiä, tai kuinka käärmeenpäätä käytettiin suojaavana amulettina. Toisaalta kuolleiden luita tai vaatteita voitiin hyödyntää noitapusseissa, joiden sisällön uskottiin aiheuttavan sairauksia, epäonnea tai jopa kuolemaa. Kirjassa on runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka samat välineet ja menetelmät saattoivat olla sekä parannuksen että kirotuksi tulemisen välineitä – riippuen loitsijan aikomuksesta.
Yksi kiinnostava esimerkki vahingollisesta taikuudesta tulee 1700-luvun Kainuusta. Sotkamon käräjillä vuonna 1732 käsiteltiin tapausta, jossa Lauri Heikinpoika Tervo syytti naapuriaan Mikko Klemettistä vahingoittavasta taikuudesta. Heikin mukaan ilmeisen suivaantunut naapuri olisi lähettänyt hänen kiusakseen palavanokkaisen linnun, jonka tehtävä oli ”säikäyttää ihmiset talosta”. Tervo lisäsi, että kyseinen yliluonnollinen lintu oli aiheuttanut tulipalon hänen läävässään. Ellei hän olisi ehtinyt ajoissa hätiin, olisi kenties koko talo palanut. Kyseessä oli epäilemättä yksi tietäjän perinteisistä apueläimistä, jota käytettiin tarpeen mukaan niin hyvään kuin pahaankin. Käräjillä asian käsittelyä päätettiin lykätä, eikä sen myöhemmistä vaiheista ole säilynyt tietoja.
Tietäjällä saattoi olla käytössään useita apuolentoja, ja voimanlähteitä, joita tarvittiin kamppaillessa tauteja ja muita vitsauksia vastaan. Yksi näistä oli tietäjän henkilökohtainen haltia, jota kutsuttiin myös luonnoksi. Lapsen uskottiin saavan oman luontonsa ensimmäisen hampaan puhjetessa, jota ennen lapsi oli erityisen altis pahoille voimille. Luontoa nostatettiin loitsuin, mutta sen saattoi myös menettää.
Tarinat noidista ja tietäjistä elävät kansanperinteessä
Tietäjät, noidat, samaanit -kirjassa esitellään myös kymmenen erityisen kiinnostavaa ja hyvin dokumentoitua tietäjää ja noitaa 1600-luvulta 1800–1900-luvun taitteeseen. Kyyrän Jussi, Vaalimon tietäjä, Aikia Aikianpoika, Pöyryn Kaisa ja Pohu-Hirvonen ovat jääneet elämään kansan muistissa ja kauan kuolemansa jälkeen. Heistä kertovat tarinat avaavat samalla kiinnostavia näkymiä entisajan tietäjien ja noitien elämään sekä taikuuden käyttöön.
”Pohu-Hirvonen tapasi sanoa, että jos hän todella suuttui tai vihastui jollekin, tämä ei enää kauaa elänyt. Joensuun varvilla eli telakalla hän oli suuttunut suulaudellaan muita koettelevalle miehelle sanoen: ”Kyllä sun leukas paranee, ettet enää loukuta leukojas mulle etkä muille.” Yöllä mies oli saanut verensyöksyn ja menehtynyt. Tämänkaltaiset huhupuheet olivat omiaan pitämään yllä kunnioitusta, jota kansanparantaja nautti pohjoiskarjalaisten parissa. Esivallalle hänen sivutoimistaan ei siis kannattanut mennä turhaan kantelemaan.”
Vanha tietäjäperinne alkoi kadota Suomesta vähitellen 1900-luvun aikana, mutta noituus ja samanismi elävät ja voivat hyvin vielä nykyäänkin. Magian harjoittajat ammentavat usein luovasti vaikutteita vanhoista hyväksi havaituista traditioista, ja yhä uudet sukupolvet ovat löytäneet omalla tavallaan kalevalaisten loitsujen ja myyttien perinteen.
Pasi Klemettinen on perinteentutkija ja tietokirjailija, jonka tuotantoon kuuluvat mm. teokset Karjalan räyhähenget, Kansanuskon yöpuoli sekä Karhu – Pohjoisten kansojen myyttejä. Hänen uusin kirjansa Tietäjät, noidat, samaanit on kiehtovaa luettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kansanuskosta, noituudesta ja maagisesta kulttuuriperinteestä.
Pasi Klemettinen
Tietäjät, noidat, samaanit – Kansanuskon maailmassa
ISBN 978-951-858-729-6
266 sivua
SKS Kirjat 2025
Tutustu myös näihin teoksiin
