Keitä olivatkaan Rikhard Leijonamieli sekä Saladin ja miksi ristiretket jättivät niin syvän jäljen Euroopan historiaan? Tarjoamme SKS:n ystäville luettavaksi ensimmäisen luvun Sini Kankaan Ristiretkien historiasta.
1. luku
Taistelun melskeessä Rainalt Porcet, mitä parhain ritari, menetti ratsunsa ja ajautui vihollisen saartamana sisälle Antiokian kaupunkiin. Urhea Rainalt ei vähästä hätkähtänyt, vaan hakkasi pään irti kolmeltakymmeneltäviideltä vastustajaltaan, ennen kuin hänet saatiin vihdoin taltutettua ja riisuttua aseista. Kaupungin puolustuksesta vastannut emiiri Garsion kohteli vankiaan hyvin, hoidatti tämän haavat etevillä lääkäreillään, syötti, juotti, puki silkkiin – ja houkutteli sankaria puolelleen. Vaikka Garsion lupasi Rainaltille kaikkea, mitä mies vain voi toivoa: kultaa, valtaa, ylhäisiä puolisoita sekä maita ja mantuja, silti hän kieltäytyi luopumasta uskostaan. Solvaten emiiriä pakanaksi Rainalt ilmoitti tappaneensa laskujensa mukaan kolmesataa saraseenia ja aikovansa tappaa toisen mokoman.
Garsion päätti vaihtaa itsepintaisen Rainaltin ristiretkeläisten vankina olevaan veljenpoikaansa, mutta neuvottelut katkesivat kristittyjen rikottua kolmeksi päiväksi sovitun tulitauon. Vakavasti haavoittunut veljenpoika teki kuolemaa ja vannotti setää olemaan tekemättä mitään sopimuksia. Ristiretkeläisten kaksinaamaisuudesta raivostunut emiiri antoi kiduttaa Rainaltia, joka karjui rukouksia ja herjoja uhoten viiltää pakanat auki päälaesta keuhkoihin asti, kunhan vain saisi siihen tilaisuuden. Tarinan mukaan ritarin jalkojen jänteet poltettiin kuumilla raudoilla ja sulalla lyijyllä, eikä hän pystynyt enää sen koommin seisomaan eikä kävelemään. Kun neuvotteluita jatkettiin seuraavana päivänä, Rainalt täytyi sitoa sotaratsun satulaan, jotta hän ei putoaisi.
Sillä kertaa Rainalt pilasi neuvottelut provosoimalla ristiretkeläiset hyökkäämään turkkilaisten kimppuun kesken puheiden. Kostaakseen Rainaltin puolesta aseveljet teloittivat vankeinaan olevat korkea-arvoiset turkkilaiset ja viskoivat heittokoneilla irtopäät muurien yli piirittämäänsä Antiokiaan.
Tähän päättyy 1100-luvun viimeisellä neljänneksellä muistiin kirjoitetun Antiokian laulun tarina Rainalt Porcetista. Hiukan myöhäisempi Antiokian piiritys kertoo, että vihastuneet saraseenit puolestaan katkaisivat kaulan Rainaltilta ja sinkauttivat irti hakatun pään ristiretkeläisten keskelle. Ensimmäisenä paikalle ennätti Le Puyn piispa Ademar, pyhä mies ja paavin legaatti, jolle pää hymyili herttaisesti. Piispa tulkitsi tämän todisteeksi siitä, että Rainaltin autuas sielu oli taivaassa. Muut ritarit olivat Rainaltin marttyyrikuolemasta hyvin kateellisia.
Historian hämäriin jää, lieneekö tarinassa totta nimeksikään. Antiokian piiritys ja verinen valtaus ensimmäisen ristiretken aikana ovat aikalaisten tarkasti dokumentoimia historiallisia tapahtumia, mutta Petrus Tudebodusta lukuun ottamatta silminnäkijät eivät mainitse ritaria nimeltä Rainalt Porcet. Se ei millään tavoin estänyt sankarimaineen syntymistä läntisessä kertomusperinteessä, jossa ristiritareista kehkeytyi valovoimaisia heeroksia aatteen levitessä ja moninaistuessa sydänkeskiajan Euroopassa.
Ristiretkien aikakausi alkoi keväällä vuonna 1096, kun pyhiinvaeltajien armeijat marssivat lännestä kohti Jerusalemia vallatakseen muslimeilta pyhän kaupungin ja siellä perimätiedon mukaan sijaitsevan Jeesuksen haudan. Kyseessä oli ensisijaisesti valloitussota ja toissijaisesti idän kristittyjen tukeminen, ei lähetystyö muslimien parissa. Ensimmäisen ristiretken seurauksena Jerusalem kukistui 15. heinäkuuta 1099 ja jäi kahdeksaksikymmeneksikahdeksaksi vuodeksi kristittyjen kuninkaiden alaisuuteen. Ristiretkeläisten perustamaan Jerusalemin kuningaskuntaan kuuluivat myös Edessan (1098–1144) ja Tripolin kreivikunnat (1109–1289) sekä Antiokian ruhtinaskunta (1098–1268). Lähi-itään suuntautuneista ristiretkistä ensimmäinen oli ainoa, joka onnistui tavoitteessaan. Hankkeen onnistumisen kannalta keskeistä oli ajoitus: ristiretkeläiset ilmaantuivat Lähi-itään hetkellä, jolloin muslimit olivat jakautuneet useisiin keskenään kilpaileviin ryhmittymiin.
Seuraava suuri armeija suuntasi itään turvaamaan tuoretta ristiretkivaltiota vain kahden vuoden kuluttua Jerusalemin valloituksesta. Siihen liittyi ensimmäisestä aallosta myöhästyneitä tai kesken ensimmäisen ristiretken kotiin kääntyneitä ristiretkeläisiä, jotka paavi uhkasi julistaa kirkonkiroukseen valapattoina. Joukot tuhoutuivat matkan varrella yksi toisensa jälkeen, eikä perille Jerusalemiin päässyt kuin kourallinen lähtijöistä.
Turkkilaisen sotapäällikkö Zengin vallattua ristiretkeläisiltä Edessan ja annettua kaupungin kristitystä väestöstä valtaosan miekan ruuaksi, Ranskan ja saksalaisten kuninkaat johtivat joukkonsa toiselle ristiretkelle 1146–1147. Hankkeesta sukeutui täysi fiasko, Edessaan asti ei edetty milloinkaan, ja johtajat kääntyivät pettyneinä kotimatkalle yritettyään ensi tuloksetta valloittaa Damaskosta.
Sen sijaan legendaarisen Rikhard Leijonamielen ja Filip Augustuksen yhteistyössä keisari Fredrik Barbarossan kanssa toteuttama kolmas ristiretki (1189–1192) vahvisti hajoamispisteeseen ajautunutta ristiretkikuningaskuntaa, jonka pääkaupungin sunnien sankari, sulttaani Saladin, oli vallannut takaisin muslimeille vuonna 1187. Jerusalem jäi Saladinille, mutta Leijonamieli onnistui palauttamaan ristiretkeläisten hallintaan rannikkokaistaleen Tyroksesta Jaffaan ja tekohengittämään ristiretkivaltiolle lisäaikaa.
Vaikka tämä teos rajautuu 1100-luvun ristiretkiin, unelma kristitystä Jerusalemista ei suinkaan kuollut Leijonamielen myötä. Suunnitelmat päämäärän saavuttamiseksi kokivat muodonmuutoksen 1200-luvun puolella, jolloin painopiste sodankäynnissä siirtyi Pohjois-Afrikan puolelle. Damiettaan Niilin deltalle suuntautunut viides ristiretki (1217–1219) jäi tuloksettomaksi ja Ranskan pyhimykseksi julistetun kuninkaan Ludvig IX:n Egyptiin (1248) ja Tunisiin (1270) suuntautuneet ristiretket päättyivät niin ikään huonosti.
Jatkuvista takaiskuista huolimatta ristiretkeläiset kuitenkin saivat kuin saivatkin Jerusalemin hallintaansa Temppelivuorta lukuun ottamatta keisari Fredrik II:n mamelukkisulttaani al-Kamilin tekemän Jaffan sopimuksen perusteella vuonna 1229. Kun Fredrik oli sopimuksen solmimisen aikaan julistettu kirkonkiroukseen, paavi ei noteerannut saavutusta, ja uusi tilaisuus valui hiekkaan. Sopimuksen umpeuduttua kymmenen vuoden kuluttua Jerusalem palautui muslimien hallintaan ja tuhoutui osittain Iranin alueelta kotoisin olleiden kovaresmialaisten hyökkäyksessä vuonna 1244. Vuonna 1291 viimeinen ristiretkeläisten hallussa ollut Manner-Levantin tukikohta, Akko, sortui mamelukkien hyökkäyksessä. Pakolaisista monet päätyivät ristiretkeläisten hallussa olevalle Kyprokselle, jonka hallitsijat käyttivät titteliä ”Jerusalemin kuningas” tai ”Jerusalemin kuningatar” vielä pitkään.
Tällä välin ristiretkiaatteen leviäminen oli johtanut valloitus- ja uskonsotiin myös Euroopassa. Miekkalähetys Preussissa ja sittemmin Baltiassa käynnistyi toisen ristiretken sivutuotteena, ja alun pitäen Jerusalemiin suuntautunut neljäs ristiretki johti monien onnettomien sattumien summana Konstantinopolin hävitykseen ja ryöstöön vuonna 1204. Eteläisen Ranskan alueella käytiin pyhää sotaa kerettiläisiä kataareja vastaan vuosina 1209–1229 ja Espanjassa katoliset valloittajat puskivat Al-Andalusin taifakalifaattien rajoja yhä syvemmälle etelään. 1200-luvun kehitystä käsittelee Lähi-idän, Kreikan ja Etelä-Ranskan osalta FT Miikka Tamminen kaksiosaisen teossarjan seuraavassa osassa Ristiretkien historia 1192–1291.
Tutkijoiden mielipide käsitteen ristiretki merkityksestä on vaihdellut. Perinteisen näkemyksen mukaan ristiretkiä olivat pyhälle maalle ja erityisesti Jerusalemiin suuntautuneet sotaretket, jotka paavi julisti ja joiden osanottajille myönnettiin ane ja erilaisia privilegioita. 1990-luvulta lähtien yleistyi tulkinta, jonka mukaan ristiretkiä olivat myös Euroopan sisällä paavin alaisuudessa ja tuella toteutetut hankkeet. Nykyisin monien mielestä ristiretkinä voidaan pitää myös sellaisia kampanjoita, joilta puuttui katolisen kirkon muodollinen tunnustus, mikäli osalliset itse kokivat käyvänsä sotaa vakaumuksellisista syistä uskonsa vihollisia vastaan ja kutsuivat hankettaan ristiretkeksi.
Näin ollen on kiistanalaista, milloin ristiretkiaika päättyi, tai päättyikö se ollenkaan. Mahdollisiksi päätösajankohdiksi on esitetty Akkon menetyksen lisäksi esimerkiksi Espanjan takaisinvalloituksen päättyminen Granadan valtaukseen 1492, johanniittojen (tulevien Maltan ritareiden) evakuointi Rodokselta 1523, Lepanton meritaistelu 1571, tai johanniittojen karkottaminen Maltalta Napoleonin käskystä 1798. Toisaalta myös monia moderneja sotia on nimitetty ristiretkiksi, kun on haluttu korostaa sodankäynnin ideologista oikeutusta. Jatkosodan syttyessä Mannerheim kutsui 29. kesäkuuta 1941 suomalaisia ”pyhään sotaan kansamme vihollisia vastaan,” ja Ike Eisenhower perusteli Normandian maihinnousua ristiretkiterminologian avulla. George Bush nuorempi nimitti 16. syyskuuta 2001 kaksoistornien iskun jälkeen pitämässään puheessa sotaa terrorismia vastaan ristiretkeksi pahan voimien nujertamiseksi. 27. maaliskuuta 2024 Venäjän kansojen neuvosto puheenjohtajansa Moskovan patriarkka Kirill etunenässä kutsui Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ”pyhäksi sodaksi,” totesi ”satanismiin uppoutuneen lännen” Venäjän valtion ja kansan pääviholliseksi sekä uhaksi venäläiselle sivilisaatiolle ja kristilliselle uskolle, josta länsimaat ovat kääntyneet pois. Jo aiemmin patriarkka Kirill oli luvannut, että Ukrainan sodassa kaatuvat venäläiset puhdistuisivat synneistään.
Ristiretki-käsitteen häilyvyys juontaa juurensa osittain siitä, että koko termiä ei ollut olemassakaan ensimmäisen ristiretken käynnistyessä eikä pitkään aikaan sen jälkeen. Varhaiset ristiretkeläiset ja toisen käden kronikoitsijat kutsuivat hankkeita joko pyhiinvaelluksiksi (lat. iter tai peregrinatio) tai sotaretkiksi (lat. expeditio). Varhaisimmat säilyneet ranskankieliset ristiretkirunoelmat 1100-luvun kahdelta viimeiseltä vuosikymmeneltä puhuvat vain ”Jerusalemiin menemisestä”.
1100-luvun taitteen kanoninen oikeus määritteli ristiretken katumusharjoitukseksi ja pyhäksi sodaksi kristittyjen ja kirkon suojelemiseksi vääräuskoisten hyökkäykseltä. Uskonsodan saattoi pätevästi julistaa ainoastaan paavi. Taistelun tukemiseen sitouduttiin ”ottamalla risti”, eli lupaamalla julkisesti kirkonmiesten läsnä ollessa lähteä Jerusalemiin tai johonkin muuhun paavin valtuuttamaan paikkaan palvelemaan Kristusta. Valaseremonia järjestettiin yleensä messun yhteydessä jonkin kirkollisen juhlapyhän yhteydessä. Ristiretkivalat lainattiin pyhiinvaellusperinteestä, kuten myös vaatteisiin ommeltu risti, Jerusalemin tunnus, pyhiinvaeltajan sauva ja kukkaro, sekä ane ja suojelusprivilegiot, joita katolinen kirkko myönsi ristiretkeläisille ja heiden perheilleen poissaolon ajaksi. Verrattuna ikivanhaan esikristilliseltä ajalta juontuvaan pyhiinvaellustraditioon, ristiretken ainoa aatehistoriallinen uutuus oli pelastuksen linkittäminen uskonnollisin syin perusteltuun väkivaltaan.
Sydänkeskiaikaisen katolisen doktriinin mukaan ristiretki oli poikkeus sääntöön, jonka mukaan tappaminen oli aina pahasta. Päinvastoin kirkon vihollisen surmaaminen pyhässä sodassa katsottiin ansiokkaaksi teoksi, joka koitui ristiretkeläisen sielun pelastukseksi. Edellytyksenä oli, että tappaja toimi vilpittömässä mielessä Herran ja kirkon parhaaksi.
Ristiretket on totuttu numeroimaan ensimmäisestä viidenteen, seitsemänteen tai yhdeksänteen. Tämän luokittelun loi kuitenkin vasta saksalainen tiedemies Georg Christoph Müller vuonna 1709. Yksittäisiä pyhiinvaeltajien ryhmiä, sekä rauhanomaisia että aseistettuja, liikkui 1000-luvulta lähtien ollut enenevissä määrin kohti Pyhän haudan kirkkoa Jerusalemissa, ja 1099 valtauksen jälkeen pyhiinvaeltajia tuli ja meni jatkuvasti. Müllerin malli on kätevä, mutta on tärkeää pitää mielessä, että numeroidut ristiretket viittaavat lähinnä niihin tilanteisiin, jolloin suuret armeijat tarttuivat aseisiin uskon vihollisiksi nimettyjä ryhmiä kohtaan. Myös niiden välissä sattui ja tapahtui.
Keskiajalla ristiretkeläisten sodankäyntiä idässä perusteltiin tarpeella suojella kristittyjä ja kristinuskon pyhiä paikkoja. Syyro-Palestiinan ja nykyisen Israelin aluetta hallinneiden muslimien valta torjuttiin Jumalan tahdon vastaisena miehityksenä ja pyhän maan saastuttamisena. Väitteiden tueksi ristiretkijulistus rakensi kuvaa pirullisesta, julmasta ja barbaarisesta vihollisesta: suuri yleisö Alppien pohjoispuolella sijaitsevassa Euroopassa imi ensivaikutelmansa islamin maailmasta 1100-luvun taitteesta lähtien pyhän sodan propagandan välityksellä. Pyreneiden niemimaan ja Sisilian pohjoispuolella ei vielä tuohon aikaan elänyt muslimivähemmistöjä, eivätkä useimmat ristiretkeläiset olleet eläissään kohdanneet ensimmäistäkään muslimia ennen lähtöään itään. Käsitykset vihollisuudesta eivät perustuneet henkilökohtaisiin kokemuksiin.
Sanat muslimi ja islam juurtuivat eurooppalaisiin kieliin vasta uudella ajalla. Ristiretkilähteet viittaavat vastustajiin etnisillä termeillä, kuten turkkilainen tai virolainen, tai yleistermeillä saraseeni tai pakana. Kuvaukset saraseeneista eli muslimeista alkoivat ristiretkien myötä yleistyä eurooppalaisissa lähteissä 1100-luvun alkupuoliskolta lähtien, ja saman vuosisadan loppupuoliskolla niitä alkoi täydentää ritariromanttinen fiktio, jonka sivuilla maineikkaat muslimiritarit taittoivat peistä kristittyjen sankarien kanssa tarjoten näille juonenkulun kannalta oleellisen vertaishaasteen. 1400-luvun Euroopassa kiersi keksittyjä tarinoita Saladinin turnajaismatkoista Ranskan hoviin sankariin ihastuneen kuningattaren kiherrellessä katsomossa, ja jalomielisen Sir Palamedeen uroteoista kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritarina.
Ristiretkeläisten suureksi pettymykseksi Bysantin ortodoksinen kirkko kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä pyhän sodan konseptia. Vaikka ensimmäisen ristiretken julistaneen paavi Urbanus II:n (1088–1099) pääasiallisena tavoitteena oli ollut lähentää 1054 toisistaan hajonnutta katolista ja ortodoksista kirkkoa, ristiretket vain lisäsivät kitkaa lännen ja idän kristittyjen välille.
Marraskuun neljäntenätoista päivänä 1095 hurmioitunut kansanjoukko huusi Clermontissa ”Deus hoc vult!” ”Se on Jumalan tahto!” paavi Urbanus II:n kutsuessa kuulijoitaan pyhään sotaan kristikunnan vihollisia vastaan. Robert Rheimsläinen kertoo paikalla olleen niin paljon väkeä, että paavin täytyi saarnata taivasalla vuodenajasta huolimatta, kun kaikki eivät mahtuneet kirkkoon. Osanottajille hetki oli ainutkertainen. He eivät voineet mitenkään aavistaa kuinka sukupolvi toisensa jälkeen tulisi heidän jalanjäljissään ottamaan ristin vuosikymmenien ja vuosisatojen vaihtuessa.
Sini Kangas, Ristiretkien historia 1096–1192
